Vuodenvaihteen kunniaksi kummitusjuttuja!

Kylpyhuoneessamme, pesualtaan viereisellä seinällä, meillä on roikkunut muutosta saakka jokunen kehystetty postikortti, joista toisessa meikkauksiani, hiustenlaittoani ja hampaiden pesuajani on vahdannut rouva Kahlo itse. Hiljattain eteisestä kuului pieni kolahdus. Syytimme kissaa ja unohdimme kolhaduksen hetimiten. Kunnes kylpyhuoneessa asioidessani huomasin jotain puuttuvan, ja löysin rouva Kahlon kuvan lattialta.

Syy oli itsestään selvä, taulun takana olleet ripustusteipit (nakuttakaa itse ripustuskoukku kaakeleihin) olivat väsyneet ja pettäneet sattumanvaraisen kolahduksen kera.
Liekö syynä ollut lyhyt pudotus vaiko rouva Kahlon karisma, kehyslista oli neljässä osassa mutta lasi ja postikortti itse olivat ehjiä (iloinen asia, sillä suhtaudun lasinsiruhin hiukan pakkomielteiesti enkä usko niiden koskaan siivoutuvan lopullisesti pois).
.. jos minulta sattuu  joskus löytymään aikaa, ja niittipyssyyn ammuksia, voisin vaikka naputella kehyksen entiselleen tunnissa, ja sitten nostaa Fridan mököttämään vaikka peilikaapin päälle.

Koska olen päättänyt suhtautua tälläisiin sattumiin mahdollisimman järkevästi, syytän teippejä.

Vuodenvaihteen kunniaksi ajattelin kuitenkin alkaa koota tähän blogiin myös inspiraation lähteitäni... ja aloitan nyt kummitusjutuista, jotka tuntuvat kiinnostavan aina asiakkaitani.
Tai siis niitä asiakkaitani jotka pitävät luurankohahmoistani.
..ja toistaiseksi kukaan ei ei ole suoraan vaatinut "no, kerros nyt joku kummitusjuttu!" koska sellaisen höpöttelyyn menisi oikeasti paljon aikaa.
Muistutan siis jo nyt, en kerro kummitustarinoita sitten markkinoilla tai työhuoneellani!



Vaikka tämän vuoden talvi muistuttaakin lähinnä todella pitkää ja märkää lokakuuta, inspiroivat metsäiset, pimeät tienpätkät aiheita kummitusjuttuihin, lumella tai ilman.

Luulin seuraavan kummitusjutun olevan pohjoismaista, jopa suomalaista perua, mutta yllätyin kun pienen tutkimukseni aikana löysin saman kansantarinan ilmeisesti venäläisenä versiona, sekä lopulta saksalaisena tarinana. Gotfierd A . Brügelin runoelmassa Lenore "kuu paistaa heleästi, kuollut ajaa keveästi". Löysin tarinalle myös erillaisia nimiä.

Joten, rekiretkien ja pimeiden talvi-öiden tarina:

Uskollinen morsian, l. Kuolema kyyditsijänä, l. Vainaja tuli hakemaan, l. Kuollut sulhanen.. jne.

"Kerran eräs nuoripari asui toisiaan läheisissä kylissä ja meni ennen joulua, mikkelin päivänä kihloihin. Asuivat ja tekivät töitä toisista erillään ja aina työviikon lopuksi haki poika tyttönsä hevospelillä ajelulle. Tuli milloin ree'llä, milloin kärryillä. Oli sää millainen tahansa, aina odotti tyttö häntä erään tien päässä. ja aina iltamyöhällä tuli poika häntä hakemaan.
Sitten kovilla lumipyryillä poika kuoli, taisi jäädä liukkailla sen hevosen alle. Tai upposi jäihin, vai olisiko sairastunut. Tytölle ei saatu sanaa ja mitään tietämättä odotti kolme peräkkäistä iltaa tien päässä sulhastaan yömyöhään saakka.
Sitten kolmantena yönä kuului tien päästä rekikellojen helinä, ja sieltä saapui poika. Reessä paloi pikkuruinen valo lyhydyssä, ja hevonen ei höyrynnyt vaikka oli joussut jo jokin matkaa ja pakkastakin oli. Poika oli varsin hiljainen, mutta iloisena tyttö kiirehti rekeen ja sukelsi pojan viereen rekipeiton alle. Kovin olivat pojan jalat kylmät peiton alla, ja ilman kintaita piti ohjaksista paljain käsin. Siinä hiljaisuudessa tovin ajettiin ja päästiin aukealle täydenkuun kirkkaaseen valoon. Tyttö ihmetteli miksi hänen rakkaansa oli niin kalpea, muttei sanonut mitään. Sitten poika kääntyi häneen päin ja virkkoi "kuu paistaa, kuollut ajaa, etkös elävä pelkää?"
Silloin se tyttö tajusi pojan kuolleeksi ja siinä istuvansa aaven kanssa vierekkäin kylmässä reessä hautajaiskellojen soitossa ja hautajaiskynttilä lyhdyssä palen."

- Yleisin tarinan loppu on että tyttö hypppää kyydistä hankeen ja pakenee turvaan, joskus tarinassa tämä tyttö on kertojan iso-äiti tai joku muu sukulainen.
Jos tyttö jäisi sulhonsa viereen istumaan, hän epäilemättä kuolisi, ja viettäisi sitten ikuisuutensa puolisonsa kanssa manan majoilla. (En itse muista kuulleeni yhtään  versiota joka päättyisi näin.)

Kuoleman rekiajelussa tarinaan liittyy tietenkin rakkaus, ja rakastavaiset erottavat voimat.
Eroista lopullisin, kuolema.
.. mutta joskus kummitusjuttu ei päätykkään vielä tähän.

Joissakin tarinoissa tyttö ajaa kuolleen sulhonsa kanssa esimerksi pimeään kirkkoon jossa kuolleet kyläläiset pitävät pyhäyön messua,  tyttö  pääsee kirkosta pakooon, ja kuollut sulhanen jää yksin, pidellen käsissään tytön hiuksia / pääliinaa tai vaikkapa onnettoman morsiammen nimetöntä sormea vihkisormuksen kanssa.
(Toisissa jutuissa tyttö on messussa hiirenhiljaa,  mutta paljastuu ja  hänet revitään kappaleiksi, jäljelle jää vain vihkisormus tai kihlajaislahjaksi pojalta saatu silkkinen huivi)

Joulu-, tai pääsiäispyhien salainen messu kirkkomaan vainajien kesken on usein myös kokonaan erillinen kummitusjuttu, jossa kammottavaa messua saa todistaa esimerkiksi kirkkoon etuajassa saapuva elävä,  vaikkapa kirkonpenkkiin nukahtanut renkipoika.
Kirkkomatkalla  kyytiin on myös saattanut tulla mukaan outo saattaja joka houkuttelee mukanaan tähän keskiyönmessuun  väittäen  auringon ja nousevan ja kirkkoväen jo odottavan matkalaista.
Kuka on tuo outo matkaseura jos ei sitten kummitusliftari.



Vanhemmissa tarinoissa liftari on hevosmiehelle enemmän tai vähemmän tuttu, esimerkiksi kylän reunamilla asuva vanhus, jonka matkalainen tapaa tutulla kirkkotiellä, ehkä epätavallisen myöhään tai varhain, mutta luonnollisesti tarjoaa matkalaiselle kyydin kirkkoon.

Kun kirkolle saavutaan on kirkko valaistu ja täynnä väkeä.. ja kyytimies huomaa päätyneensä yölliseen vainajien messuun. (kirkonmenoja kuvataan joskus samoilla teoilla kuin noituuteen ja saatananpalvontaan liittyviä pahoja tekoja ennenvanhaan kuvattiin: alttarikuvia syljetään tai pappi puhuu kielilä takaperin, ehtoolliskalkissa on homeista leipää ja viininä kuravettä.. jne)
Usein hän myös tunnistaa itselleen tuttuja henkilöitä, saattaen saada jopa suojelua ja hyviä neuvoja vaikkapa esi-vanhemmiltaan tai kuolleelta kihlatultaan.

Tarinoiden lopussa kuolut kirkkoväki käy rauhanhäiritsijänsä kimppuun ja onneton elävä pelastuu esimerksi hyppäämällä kynnyksen yli tai juoksemalla jonkun vainajan jalkojen välistä (tai muulla vanhan tavan mukaisella teolla joka torjuu pahan).  Näissäkin tarinoissa elävältä revitään hiukset päästä, huivi, hattu tai paita, jopa virsikirja kappaleiksi. Sekä varoitetaan häiritsemästä "elävänä kuolleiden asioita" (l. kunnioittamaan pyhiä asioita).

Nykyajan urbaaneissa kaupunkitarinoissa hevosmiehen kyytiin nouseekin toisellainen liftari.

Aaveliftari, l. Katoava liftari, l. Surupukuinen nainen, l. Valkopukuinen nainen, l. Kadonnut tyttö... etc.

"Alkusyksyn yönä joskus 70-luvulla eräs tuttu pariskunta poimi jossakin lähellä Joensuuta kyytiinsä semmoisen liftarin. Se oli rippikoulu-ikäinen tyttö ja oli lauantai-ilta ja jo aika pimeää. Tyttö sanoi asuvansa aika lähellä mutta sitä oli alkanut paleltaa ja se pyysi että se pariskunta ajaisi sen kotiin. Siinä juteltiin oikeastaan aika vilkkaasti. Se tyttö oli päässyt kesällä ripille ja kyseli uskoiko ne vanhemmat ihmiset Jumalaan, ja siitä mitä aineita sillä tytöllä alkaisi koulussa sitten parin viikon päästä.
Siinä ennen sen tytön kotitaloa kumpikin huomasi äkkiä että se tyttö oli kadonnut yhdessä silmänräpäyksessä. Ne ajoi kuitenkin sen talon pihaan, ja meni kysymään ovelta.. no jotain. se kuski nimittäin uskoi tulleensa sairaaksi tai jotain. Mutta siellä talossa ne tiesi heti mistä oli kyse. Niiden tytär oli kuollut maantiellä vähän oudosti joskus 60-luvun alussa. Ja sitten se tyttö oli alkanut liftata kotiin. Aaveena. Eikä sen tytön perhe ikinä nähneet itse sitä tyttöä, vaikka monta ajajaa sanoi ajaneensa sen ihan pihaan asti. Se pariskunnan mies kävi myöhemmin lääkärissä, ja se lääkäri ei uskonut sitä eikä sen vaimoa."

Tässä nyt ei tarvinnut edes paljoa etsiä. Aaveliftareita on liikkunut ympäri maapallon, Wikipedian mukaan vanhin säilynyt merkintä tästä kummitusjutusta on Ruotsista 1602!
ei siis sitenkään mikään moderni tarina!

Aaveliftarit saattavat tarinoissa varoittaa ajajaa edessä olevasta onnettumuudesta, ajattaa kuskin omalle haudalleen tai vanhalle kotipaikalleen, tai onnetomuutensa tapahtumapaikalle..
Liftaria sanotaan jumalalliseksi hahmoksi, piruksi, ufoksi, enkeliksi.. jne.
Aavetarinan teemana on kotinpaluu, sekä viesti tuonpuoleisen takaa.